Skip to content

PIANOSTA PAINIIN

huhtikuu 10, 2013

Aamulla klo 8 naapuri muisti omistavansa pianon ja alkoi pimputella sitä. Kerrostalossa onkin erityisen ihanaa antaa lastensa soittaa pianoa huonosti. Sehän ei kiristäkään kenenkään hermoja. Toinen paikka, jossa on hyvä antaa lastensa soittaa huonosti, ovat erilaiset sukujuhlat.

Ei se oikeasti niin paljon häirinnyt, klo 8 on ihan hyvä aika herätä.

Aloin sitten muistella, miten kävin pianotunneilla varmaan 10 vuotta elämästäni, vaikka vihasin sitä. Vihasin myös soitonopettajaa, joka oli työhönsä kyllästynyt nainen. Hän haisi aina tupakalta, jauhoi purkkaa ja puhui ivalliseen sävyyn. (Se oli ensimmäinen kerta kun tapasin aikuisen, joka polttaa tupakkaa. Olin tokaluokkalainen, enkä voinut käsittää, että joku aikuinen on niin tyhmä, että ihan oikeasti tupakoi.)

Opettaja saapui myöhässä tunnille, kerran unohti tuntini kokonaan. Hän simputti minua (ja varmaan muitakin lapsia); hän esim. laittoi minut laulamaan pianotunnilla, koska tiesi, ettei minulla ole lauluääntä. Ja sitten hän ihmetteli ivalliseen sävyynsä, ettei ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi näin vähän lauluääntä.

Hän uteli minulta asioita, kuten minkä ikäinen äitini on. Äiti oli kieltänyt kertomasta sitä kenellekään, joten en kertonut. Opettaja sanoi: ”saan minä sen muutenkin selville” ja alkoi selvittää asiaa.

En oikein tiedä, miksi kävin pianotunneilla. Ehkä velvollisuudentunteesta, koska vanhempani olivat ostaneet meille pianon sitä varten. Piano oli käytetty ja maksoi 10 000 mk (kerroin sen hinnan joskus välitunnilla koulukaverille, mistä äiti suuttui niin ettei puhunut minulle pariin päivään. nyt kuulemma kaikki tietäisivät, miten köyhiä me olemme, kun ostamme pianonkin käytettynä).

Vihasin siis kaikkea pianoon liittyvää. Olen hokenut vanhemmilleni 15 vuotta, että myisivät pianon pois (kukaan ei soita sitä, ja vihaan sitä kun näen sen heidän olohuoneessaan), mutta nyt heillä on lapsenlapsi, jota varten pianoa säilytetään. Minun oikeuteni ja velvollisuuteni soitinta kohtaan katkesivat sillä hetkellä, kun lapsenlapsi syntyi.

Mikä ei kyllä ole kauhean helpottavaa.

Muistan kyllä tunteneeni iloa, kun piano tuotiin meille. Se oli niin alussa harrastustani, etten vielä ollut traumatisoitunut kaikesta siitä, mitä sitten tuleman piti. (Turha kai sanoakaan, etten ole koskenutkaan pianoihin sen jälkeen kun 18-vuotiaana muutin omilleni.)

 

Advertisements

From → Uncategorized

Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s