Skip to content

JA TASAPAINOA

syyskuu 6, 2013

Mikähän tämän syndrooman nimi on: kuuntelen kuulokkeilla Apulantaa niin kovaa kuin korvat sietävät. (Jokin Apulannan musiikissa aina itkettää minua.) (Jokin lähes kaikessa musiikissa aina itkettää minua.) (Ehkä se on se tunneilmaisu, johon muusikot tuntuvat suhtautuvan kauhean vapaasti.) (Vapauden illuusio.)

Kuinka pidetään tyhmää jännityksessä? Kysytään: ”mikä sinun osoitteesi on? lähetän sinulle jotain!” ja sitten se jokin ei ehdi tulla perille ennen viikonloppua.

Yläkerrassa oli taas jokin huonekalujensiirtelysessio klo 4 aamulla. Siis miten helvetissä jotkut elävät? Ihmeellisiä aikoja.

Mutta tajusin rappuumme muuttaneen italialaisia. On enää ajan kysymys, milloin nolaan itseni sönköttämällä heille jotain käsittämättömällä italiallani (he puhuvat suomea, olen jutellut heille tietämättä mikä heidän äidinkielensä on).

Tosin kun ajattelen italiaa, pääni tyhjenee italian sanoista. Tulee mieleen ruotsia ja venäjää (en koskaan osaa sanoa mitään venäjäksi, ellen yritä puhua italiaa; päässäni on ristiin meneviä piuhoja). Olen kyllä lukenut viime päivät Karl Ove Knausgårdia ruotsiksi, joten siksi se on päällimmäisenä kielen päällä.

Pidän Knausgårdista ruotsiksi. Katselin kirjakaupassa samaa kirjaa suomennettuna, ja minua alkoi ärsyttää se, mikä suomennoksissa yleensäkin ärsyttää: kieli, jollaista kukaan ei käytä. Tyyliin ”sepä ei ollutkaan hassumpaa!”-tekopirteys jostain 1950-luvulta (koska olet viimeksi sanonut ”se ei ollut hassumpaa”?). Sellaiset sanat kuin (ja tämä ei nyt viittaa tähän k.o. teokseen) kundi, jota todistettavasti kukaan muu kuin iskelmäsanoittajat ja suomentajat ei ole käyttänyt neljäänkymmeneen vuoteen.

Käytän kyllä 50-luvun sanoja (äitini peruja). Kuten viimeksi kun hämmästytin seuralaiseni sanomalla ravintolassa ”me voidaan piffata ruoat” (kukaan ei tajunnut).

Ja Knausgård kirjoittaa tässä kirjassaan 1970-luvusta, joten ehkä hänen kielensä on tuollaista (osaan kyllä ruotsia tarpeeksi lukeakseni romaanin, mutten rittävästi ymmärtääkseni sanojen sävyjä).

Olen antanut itseni lipua mahdottoman kauas mielenrauhasta, ja ruokin tätä pahaa oloa jatkuvasti elämällä ilman rutiineja ja ajattelemalla stressaavia asioita (kuten oman elämäni lopullista merkityksettömyyttä – kiva ajatus, jossa kannattaa velloa aamusta iltaan ja illasta aamuun viikkokausia) ja syyttämällä itseäni kaikesta mahdollisesta (miten tyhmästi sanoin eilen klo 7:30) ja kieltäytymällä hengittämästä syvään. (Kun ystävälläni oli sydänsuruja, en osannut antaa hänelle muuta ohjetta kuin ”hengitä syvään”. Pitäisi joskus noudattaa omia neuvojaan, voisi tämäkin kummallinen levottomuus hellittää.)

 

Advertisements

From → Uncategorized

Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s