Skip to content

MENNYT, EDES

helmikuu 23, 2015

On taas tämä aika vuodesta, kun aurinko häikäisee näytön kautta aamupäivän tunnit. En jaksa vetää verhoja kiinni.

Ihan mieletön tunne on nukkua ilman korvatulppia ekaa kertaa vuosiin. (Alakerran asunto on tyhjentynyt. Kohta sinne taas joku muuttaa.)

Kävin viimein muistelemassa syksyllä edesmennyttä kaveriani. Täällä, missä arkeni elän, kukaan ei tuntenut häntä, mutta sitten toisaalla hänet tunnettiin. Menin toisaalle ja puhuimme hänestä useita tunteja. Yhtäkkiä kesken kaiken radio meni päälle toisessa huoneessa, yksin. Olimme varmoja, että se oli se tyyppi, josta puhuimme.

Surun vaiheet? En sanoisi että epäusko tai kieltäminen, sanoisin että liika ymmärtäminen. Liika todellisuus. Liian kestämätön ajateltavaksi usein. Siksi tilanne jatkuu samana kuukaudesta toiseen: luulen päässeeni jostakin (”pahimmasta”) yli, sitten käännän sivua ja se odottaa siellä taas, alkaa uudelleen alusta.

En kestä olla kenenkään seurassa, koska kaikille meistä tulee joskus tapahtumaan pahoja asioita, enkä voi vaikuttaa siihen mitenkään. (Minun pitäisi jättää buddhalainen myötätuntomeditaatio vähemmälle, vaikka siitä ei kuulemma ole kenellekään haittaa – minä vain ajaudun mykkään myötätuntoon, kiduttavaan tilaan, jossa hajoan muiden kivun vuoksi, mutten voi asioille mitään.)

 

Advertisements

From → Uncategorized

Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s