Skip to content

HOPPANEN

Joulu on halausten aikaa, ja ihan vain siksi, että tapaan silloin paljon kullan perhettä. He ovat ihmisiä, jotka halaavan mennen tullen, vaikka kyse olisi vain parin tunnin kahvittelusta.

Oma lapsuudenperheeni ei halaa koskaan. Tai no, äiti halasi minua vuonna 1996 ja sitten minä halasin häntä 2009. Siinä välissä halasimme kaksi tai kolme kertaa 2000-luvun alussa (isäänikin olen halannut kaksi tai kolme kertaa 2000-luvun alussa. se oli silloin, kun muutin kauas opiskelemaan. mutta ei siitä tullut tapaa). Veljeäni halasin kun hän täytti 30 ja sitten kun hän täytti 40 ja kerran siinä välissä. Eikun kaksi.

No siis, perheeni halaa niin harvoin, että muistan jokaisen tapahtuman erikseen. Kullan perhe halaa ohimennen vähän väliä. Voitte kuvitella, kuinka ahdistavaa se on ennen kuin siihen tottuu (11 vuotta ei vielä riitä tottumiseen, mutta ehkä vielä joskus totun).

Olen kehitellyt vuosien mittaan keinoja välttää halauksia. Kuten että heti kun menen ovesta sisään, sanon että on pakko päästä vessaan ja tulen sieltä lukkojen takaa pois vasta kun halaukset on halattu.

Olen melkein päässyt tilanteeseen, jossa halaan ihmisiä vain silloin kun itse haluan. Jouluna sen sijaan mikään ei toimi. On halattava vaikka väkisin, mennen tullen.

Luin jouluna ääneen lehtiartikkelia, jossa kerrottiin, että halaaminen vähentää stressiä, paitsi jos joutuu halaamaan vasten tahtoaan. Silloin se lisää stressiä.

Vihjettäni ei ymmärretty.

 

JOULUTUOTE

Keskustassa käyminen aatonaattona: vastaan käveli yksi hysteerisen oloisesti itkenyt nuori nainen, kaupassa keski-ikäinen nainen käskytti miestään osoittelemalla tätä etusormella, joku selitti puhelimeen, että ”ei täällä ole lunta, joskus kuukausi sitten oli vähän” (totuus: oli paljon lunta viikkokausia, ja lumi suli kolme päivää sitten). Jokaisesta kaupan ovesta kadulle astui joku, joka ei katsonut eteensä ja jäi seisomaan suoraan jalkakäytävän tukkeeksi.

Hulluus on vallannut kaupungin.

Hyvää joulua.

JOULUN OTTAMINEN

Näin lapsettomana sitä oletetaan, että tahdon viettää koko jouluviikon matkustaen paikasta toiseen tapaamaan niitä, joilla on a) lapsia b) tärkeämpi ja kiireisempi elämä c) mitä tahansa. Olen viettänyt nyt jotain 10 joulua busseissa ja junissa istuen, koska pitää käydä kullan vanhempien luona (eronneet, eli kaksi kohdetta), tavata kullan kaikki sisarukset perheineen (koska he ovat niin kiireisiä, että heitä on tavattava silloin kun heillä on lomaa), omien vanhempieni luona on käytävä (taas satoja kilometrejä ihan päinvastaisessa suunnassa), uusivuosi on vietettävä jälleen eri paikassa (koska joku päättää pitää juuri silloin ”aikuisten juhlat ilman lapsia” kaikille sukulaisille) ja haluan nähdä myös kummityttöäni ja veljeäni ja

kummipoikaani ja hänen perhettään (taas satoja kilometrejä ihan eri suunnassa kuin mikään) ja

siinähän menee taas mukavasti viikko istuen bussissa, eikä ehkä riitäkään, ja joka paikassa ehtii olla perillä max yhden yön, kunnes taas on lähdettävä muualle.

Olen saanut rauhaisan joulun kerran, vuonna 2011, koska olin kuolettavassa flunssassa. Nyt ajattelin sillai radikaalisti, että entä, jos vain ottaisi joulun takaisin itselleen. Sanoisi kaikille, että saa minua tulla tapaamaan, jos huvittaa istua joulunpyhät bussissa. Tulen kyllä asemalle vastaan.

SE PÄIVÄ JOLLOIN

En tiedä, olenko ainoa, mutta saan aina kylmän hien pintaan, kun vaihdan salasanoja. Pelkään, että teen kirjoitusvirheen ja salasana muuttuu sellaiseksi, etten pysty toistamaan sitä. Tai että se ei tallennu palvelimelle, eikä vanhakaan salasana enää toimi. Tai että unohdan kaikki salasanat yhtä aikaa.

Elämästäni niin suuri osa on erilaisten salasanojen takana.

Tein oolongia savipannuun, älkää lapset koskaan toistako tätä virhettä.

 

SUHEET

Jotkin ihmissuhteet ovat vaikeita. Silti ihmiset, jotka selvästi eivät sovi yhteen, ystävystyvät tai parituvat, ja jatkavat sitä vaikeutta vuodesta toiseen. Tänään huomasin, että eräs ihminen, josta ei kuulunut pitkään aikaan, oli poistanut minut FB-kavereistaan. Voin kuvitella, että hänen näkökulmastaan minusta ei kuulunut pitkään aikaan. Minun näkökulmastani hänestä ei kuulunut. Emme oikein koskaan kohdanneet, siitä huolimatta olimme ystäviä vuosikausia. Hiljainen deletoiduksi tuleminen saattaisi kai loukata, mutta otan tällaiset asiat vastaan aika iisisti. Minkä minä sille voin, että joku ei halua minua elämäänsä? Miksi minun pitäisi loukkaantua tai suuttua toisen ihmisen valinnoista, joihin en voi vaikuttaa?

 

(P)ONNETON

Olen päättänyt, etten enää koskaan mene lääkäriin. Pelkään lääkäreitä, valvon öitä etukäteen ja hikoilen paniikkihikeä, oli syy lääkärikäyntiin mikä tahansa. Tähän on syynä yksinomaan viime vuosina kohtaamieni terveyskeskuslääkärien käyttäytyminen. Tällä viikolla:

Kiva lääkäri käski minun varata itselleen ajan, että hän voi kirjoittaa minulle lähetteen allergiatestiin. Kun aika tuli, kiva lääkäri oli sairaana, ja minut siirrettiin toiselle lääkärille, joka ei missään nimessä halunnut kirjoittaa minulle lähetettä, piti minua luulosairaana (ja sanoi sen ääneen) ja luki minulle 15 minuttia ääneen artikkelia Terveysportista. Hän jopa pysähtyi selittämään minulle sivistyssanat. Yritin sanoa monta kertaa, että olen ihan normaaliälyinen aikuinen ihminen, muttei hän kuunnellut, selitti vain kuin lapselle, mitä tarkoittaa ’toleranssi’. Lähdin taas kyynelet silmissä kotiin (joo, olen aika herkkä).

Vähän siis huonoa onneakin tässä. Mutta tämä sai olla viimeinen kerta kun menen nöyryyttämään itseäni mistään syystä. Ajattelen aina etukäteen, että nyt olen topakkana ja sanon, jos ahdistaa, mutta miten tuollaiselle sanot mitään?

Miksei potilasta voisi kohdella kunnioittavasti? Minä kyllä uskon, jos minulle sanoo, että ei ole resursseja tutkia tai että allergia on niin hankala tutkia, ettei siihen kannata lähteä. Miksi tyrmääminen pitää tehdä mahdollisimman ylimielisesti, toistellen, että ”et sinä kuitenkaan usko, kun olet saanut päähän jotain tuollaista, mutta näin se on”.

t: exme

PS Tunnen useita lääkisopiskelijoita, jotka ovat kaikki kilttejä, uteliaita ja ihania ihmisiä. Toivon, ettei koneisto jauha heistä tuollaisia tulevien vuosikymmenten aikana.

PPS Olen tavanut myös kivoja lääkäreitä, mutten koskaan saa aikaa heille. Ehkä kivoille on ruuhkaa.

ÄLÄ HYPPÄÄ ENNEN KU OJA TULLEE

Katastrofeihin on vaikea varautua. Siksihän ne ovat katastrofeja – jos niihin olisi varauduttu, ne olisivat vain ikäviä tapahtumia, notkahduksia, huonoja uutisia. Katastrofeja vaanii koko ajan kaikkialla. Jos katsoo uutisia, löytää päivittäin katastrofeja, joihin ei ole yhtään varautunut.

Olen ajatellut lopettaa palmuöljyä sisältävien tuotteiden ostamisen. Se on ehkä tosi, tosi vaikeaa, koska kaikessa on palmuöljyä. Ostan hyvin harvoin mitään Fazerin suklaata (koska ne eivät ole reiluja), mutta nyt lopetan senkin vähän, sillä niissä on palmuöljyä. Ikävä tulee Fazerinaa, sitä ainoaa maitosuklaata, josta olen koskaan tykännyt.

Tuntuu kuin uutiset olisivat kääntyneet kasvisruokabuumia vastaan. Yhtäkkiä MTV uutisoi pitkään ja näyttävästi avokadojen ympäristöhaitoista, lehdestä luin artikkelin kotimaisten tomaattien hiilijalanjäljestä. Nyt uutisoidaan, että kasvissyönti (erityisesti veganismi) tuhoaa hampaat.

(Olen aina tiennyt, että kasvissyönti tuhoaa kiillettä, muttei se ole mikään syy pelotella minut syömään lihaa.)

Katselin joskus dokkaria tytöstä, jonka anoreksia oirehti siten, että hän ei löytänyt kaupasta enää mitään eettistä syötävää, eikä siis syönyt enää mitään. Taistelen liikaa ruokasyyllisyyttä vastaan joka päivä. On kai kuitenkin jokseenkin tärkeää pysyä itse terveenä ja toimintakykyisenä? Jos lähtee sille linjalle, että mieluummin kuolee kuin on epäeettinen, on joka tapauksessa kuoltava heti.

t. exme